Tänään ehkä ymmärsin

Tampassa ukkostaa. Taivas on tumma ja vettä sataa kuin tuomionpäivä olis käsillä. Salamat välillä valasee koko maiseman ja jyrinä on kovinta, mitä oon eläessäni kuullut. Hämmentävästi mun sisällä on rauha. Tänään oli jännä päivä. Ihan kuin monet asiat olis kirkastuneet mun päässä. Tänään puhuttiin asioista, joista ei puhuta. Tänään ymmärrettiin, että olen lähdössä kotiin. Tänään sain lentoliput. Tänään sain selkoa kesän suunnitelmiin. Kesään, jonka vietän Suomessa. Mun rakkaiden, ihanien ja ikävöityjen Suomi-kavereiden kanssa.

Tasan kolmen viikon kuluttua seison Helsingissä tutulla ja turvallisella maaperällä. Ja itken mun toisen kodin perään. Itken mun parhaiden, läheisimpien Amerikka-kamujen perään. Itken Tampan sään perään, itken ruuankin perään kunhan saan ensin ruisleipä- ja karjalanpiirakkamittarit tappiinsa. Mutta ymmärrrän, että on aika saada taas oma elämä haltuun, saada ote taas siitä, mikä mun tulevaisuus on. On aika sanoa hyvästit tälle helpolle ja mukavalle elämälle, jota en koskaan unohda. Olen varma, että näitä ihmisiä en voi unohtaa ja ehkä Florida jättää muhun jonkun fyysisenkin jäljen.

Näin mä tunnen tänään, toivotaan että olen yhtä levollisin mielin kolmen viikonkin kuluttua. Sitä ennen on kuitenkin elettävä viimeiset hetket tässä paratiisissa, jossa kuitenkin välillä ukkostaa. On elettävä ne hyvät ja ihanat hetket ja myös sanottava hyvästit, aina niin rankat hyvästit.

Tänään ehkä ymmärsin, että olen tulossa kotiin.