Se, joka pelaa, ei pelkää

Viime vuonna näihin samoihin aikoihin kirjoitin kovin tunteikkaan postauksen siitä, kuinka vanha ja tuttu loppuu ja otetaan askel uuteen ja tuntemattomaan. Nyt mulla vasta siihen oliskin aihetta. Lennot on jo varattu, viisumi on tullut ja koulupaikka varmistettu. Tasan viikon päästä tämä suomalainen blondi on jo asettunut Floridan maankamaralle. Elämään perijenkkiläistä elämää ja viettämään tähän astisen elämänsä unohtumattomimmat kymmenen kuukautta. Vuoden päästä tähän aikaan olen vuoteni Amerikassa elänyt ja kotiinkin jo palannut. Nyt en voi kuin ihmetellä, kuinka nopeasti aika on kulunut. Ja kuinka paljon tähän vuoteen on mahtunut. Kuinka erilaisessa tilanteessa ja miten erilainen ihminen olen nyt, kuin vuosi sitten. Jos olen muuttunut melko tavallisen, mutta toisaalta elämäni parhaan ja tapahtumarikkaimman vuoden aikana jo näin paljon, mahdanko enää itsekään tunnistaa itseäni, kun palaan vuoden päästä?

Kymmenen kuukautta kuluu nopeasti. Kymmenen kuukautta on myös maailmanlopun pituinen aika, jos käy huonosti. Mutta ei käy. Tehdessäni päätöksen pikkuhiljaa vaihtoon lähtemisestä, tiesin, että se, joka pelaa, ei pelkää. Elämässä on otettava riskejä, joista osan kannattavuuteen ei voi itse vaikuttaa. Tähän voi. Vaihtovuoden aikana oma asenne on tärkein. Se ratkaisee. Viihtymisen, uusien tuttavuuksien saannin, sopeutumisen, kaiken. Oma asenteeni on suurimman osan ajasta positiivinen. Jaksan iloita pienistä asioista, enkä kovin pitkäksi aikaa jaksa masentua vastoinkäymisistä. Mutta siinä vaiheessa, kun positiivisuus lopulta loppuu ja olisi hilattava itsensä uudelleen takaisin hyvän puolelle huonosta, mun pää pettää. Toi on asia, jota mun pitää opetella. Toi on asia, jolla rikastuneena varmasti palaan ensi vuonna Suomeen. Toivon kuitenkin, että sen oppisin jo hyvissä ajoin vuotta, sillä luulen, että tuo on kullan arvoinen taito osata vaihtovuoden aikana. Itseni ja myös muiden kannalta.

Ihmiset, kuten aika moni mua tunteva, tai mun blogia lukenut jo tietääkin, on mulle kaikki kaikessa. Peilaan aika paljon esimerkiksi muiden mielialoja. Siinä on haittansa, mutta myös suuret etunsa. Rakkaat ihmiset pitää mut liikkeessä ja elossa. Ilman heitä en ole yhtä onnellinen. Tästä tullaankin siihen, että mähän joudun käytännössä luopumaan kaikista mun rakkaista ihmisistä vuoden ajaks. Tollasta ei edes pysty miettimään etukäteen. Nyt vasta ihan hiljattain oon alkanut tajuta, että mä oikeesti lähden. Kymmeneks pirun kuukaudeks! Ja jätän kaikki mulle rakkaat ihmiset tänne... Vielä jopa nytkin melkein välttelen lähdön ajattelemista. Tosin se ei ole tietoista, sillä joka kerta, kun ajattelen tulevaa vuotta, mut täyttää järjetön into ja odotus. Mutta tiettyinä hetkinä, kun lähtö kummittelee mun mielen taustalla, on se maailman kipein tunne tietää jättävänsä kaiken tänne. Toisaalta, mikään ei ole lopullista. Enhän mä sinne ole loppuelämäkseni muuttamassa. Tän kokemuksen jälkeen saankin selville sen, kuka on oikeesti mulle tärkeä, tai kenelle mä olen tärkeä, ja kuka ottaa mut takasin lähelleen kun palaan.

Nämä kuvat jätin tähän postaukseen ihan vain siksi, että on sitten palattuani hauska kattoo oonko muuttunut paljon ulkonäöllisesti (lihonut...) hehe.