Toi on vaikee kysymys vastata, eikä siihen ole ikinä yksiselittäistä vastausta. Ensinnäkin siis on vielä kaksi kuukautta jäljellä, mutta aikalailla yleiskuva tästä on jo muodostumassa. Mä oon aina ollut tosi ankara itselleni ja vaatinut täydellisyyttä. Jos en ole omia, yleensä suhteellisen korkeita, tavoitteitani saavuttanut, olen pettynyt. Tämä vanha dilemma vaivasi minua läpi vuodenkin. Vaadin itseltäni liikoja asioissa, joihin en itse voinut millään tavalla enää vaikuttaa. Vaadin itseltäni ja myös muilta asioita, joita ei vain voi vuodessa saavuttaa. Tämä haittasi mun omaa mieltä ja tästä vuodesta nauttimista. Vaadin myös täydellisyyttä, jota ei näin lyhyessä ajassa, tai kenties ikinä, saavuteta. Esimerkkinä ihmissuhteet. Monia samanlaisia ystävyyssuhteita ei voi saavuttaa vuodessa, joita minulla on Suomessa. Myöskään tuttavapiiri ei vain yksinkertaisesti pysty muokkautumaan yhtä laajaksi, kuin se vuosien mittaan muokkaantuu. Oppi numero yksi: Älä vaadi täydellisyyttä, vaan suhteuta asiat omiin mittakaavoihinsa niiden omissa rajoissa. (Aika paljon helpommin sanottu kun tehty by the way XD)
Välillä tuntuu, että kaikki heittää pahasti häränpyllyä, eikä mikään ole hyvin. Kuitenkin, aina voi löytää kaikesta hyviä puolia. Jokaisesta päivästä löytää jotakin hyvää, josta ammentaa voimaa. Ja jos totisesti kaikki kusahtaa, saa siitä myöhemmin hyvän tarinan. (Meidän Miamin matka XD) Eli, oppi numero kaksi: Onnellisuuteen ei välttämättä tarvita paljoa, pienet hyvät asiat muodostavat hyvän ison kokonaisuuden, älä takerru negatiivisuuteen.
Viimeksi tänään kohtasin uuden kulttuurillisen (?) eroavaisuuden. Olen kipeänä ja mun host-vanhemmat pesee lakanoita vimmatusti. Ne halus välttämättä pestä mun lakanat jo kahdesti, koska ne kuulemma kerää pöpöjä. Aluks se ihan suoraansanottuna ärsytti mua, koska kyllä mä haluisin maata kipeenä sängyssä enkä lähtee johonkin evakkoon. Mutta nyt kun olo on jo parempi, olikin kiva mennä puhtaisiin ja bakteerivapaisiin lakanoihin nukkumaan. Oppi numero kolme: Avoimuudella voittaa pikemminkin kuin häviää, älä takerru vanhaan vaan anna uudelle mahdollisuus.
Kun ekaksi saavuin tänne, en ymmärtänyt englantia puhelimen välityksellä puhuttaessa sanaakaan ja TV:nkin ymmärrys oli hankalaa. Jouduin kuitenkin itse selvittelemään monia hankaluuksia (myös puhelimen välityksellä) ja esimerkiksi koulussa oli kaikki asiat selvitettävä itse. Tässä vieraassa ympäristössä, ei omalla äidinkielellä puhuttaessa on ymmärtänyt sen, että oikeasti kaikki on vain sinusta itsestäsi kiinni. Sun on pakko seistä omilla jaloillasi ja ottaa se vastuu, joka sinulle kuuluu. Oppi numero neljä: Itsenäisyys on rankkaa, mutta et voi nojautua koko elämääsi johonkin toiseen ihmiseen. (Toki mun ihanat perheet ovat auttaneet mua aina niin paljon kun ovat pystyneet, kiitos heille! Varsinkin host-äidistä Terristä on aina ollut korvaamaton apu täällä.)
Nämä asiat voi tuntua tosi kliseisiltä monen korvaan ja varmasti jokainen ihminen älyää, että nuo ovat elämän perusrealiteetteja. Mutta tietää noiden asioiden olemassa olo, versus oikeasti toimia noiden ohjeiden avulla, siinä on vissi ero! Edelleenkään kaiken oppimani jälkeen, en osaa soveltaa niitä aina arkeen (ja vielä pari kuukautta alaikäinen pikku-Saara kuiskaa, ettei sitä aina jaksakaan, on helpompi vaikka kiukutella hehe). Pikku hiljaahan se hyvä kuitenkin tulee, eikö niin.
Tällä hetkellä yleiskuva on siis hyvä. Paikka ja perhe osui aika nappiin ja Suomi-järjestölle Upille peukut siitä, kuinka hyvin kaikki on heidän osaltaan mennyt. Paikallisen järjestön ISE:n toimintaan en ole tyytyväinen, mutta onneksi ei ole ongelmia omassa elämässä ilmennyt, niin ettei ole heihin tarvinnutkaan liiemmin pitää yhteyttä. On ollut rankkoja ja vaikeita hetkiä, hetkiä jolloin on miettinyt onko tämä nyt sen arvoista. On ollut hetkiä, jolloin ei olisi vaihtanut tätä mihinkään ja hetkiä, jolloin olen ollut onnellisimmillani koko elämässäni. Vuoristorataahan tämä vuosi vähän on, mutta se jo tiedettiinkin etukäteen. Kokonaisuutena sanoisin, että rankka, mutta ei rankin, mutta sitäkin antoisampi vuosi, jota tulen kaipaamaan paljon tulevaisuudessa. Onneksi mulle jää kaikki muistot tästä ja konkreettisestikin minulle jää tänne toinen koti ja rakkaat Suomi-kodin lisäksi. Siinä mielessä olen kuulkaa onnen tyttö.
PS. Kuvat jo tammikuussa olleesta Gasparilla Pirate Paradesta, jota vietetään joka vuosi Tampan merirosvohistorian "kunniaksi". Ihan hauska tapahtuma joka vetää sikana porukkaa rannan tuntumaan ja tiet tukkoon XD definetely jotakin sellaista, mitä ei Suomessa koe!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti